Hienoa, vihdoin valmentajista ja valmentajuudesta käydään julkista keskustelua!
Se oli ensireaktioni muodostelmaluisteluvalmentajan ympärillä velloneeseen kohuun.
Innostusta seurasi, kuten valmennusta koskevaa keskustelua on kohdallani tavannut seurata, pettymys. Pinnallisuus ja reaktiivisuus, jyrkkyys ja yksinkertaistaminen, syyllisten etsintä ja korulauseet – unohtamatta vallitsevaa käsitystä valmentajasta jonkinlaisena Ihmemies MacGyverinä, jolta löytyy patenttiratkaisu jokaiseen inhimilliseen pulmaan.
Koko tapaus on vyyhti umpisolmuun kietoutuneita lankoja, joiden selvittämiseen ei puolikas elinikä riittäisi. Eikä Olympiakomitean Mikko Salonen varsinaisesti parantanut keskustelun laatua viittaamalla jotain vuosikausia käynnissä olleesta ylärakenteiden muutoksesta, jossa ”kovan linjan suorituskulttuuri” vaihdetaan ”ihmisläheisiin valmennusmenetelmiin”.
Näin myrsky tyyntyy, kun tietäjä laulaa loitsujaan! Olympiakomiteaa voi onnitella onnistuneesta kriisiviestinnästä, mutta samalla on pakko kysyä: tulivatko kaikki mahdollisuudet käytettyä?
Salosen edustamassa organisaatiossa olisi ollut kyseiseen aiheeseen monta parempaa vastaajaa – erityisesti he, jotka ovat eläneet valmentajan elämää. Vain valmentaja tietää, mitä valmentaminen vaatii ja mitä odotuksia siihen kohdistuu.
Myös medialla oli tuhannen taalan paikka. Kuka tahansa tiedotustilaisuudessa hereillä ollut toimittaja olisi voinut kysyä, miten Salosen mainitsemat muutokset ylärakenteissa heijastuvat valmentajien ja valmennuksen arkeen, mitä resursseja ja toimenpiteitä tähän on varattu ja millä aikajänteellä muutokset tapahtuvat.
Nyt tarvitaan keskustelua valmentajakoulutuksesta
Peli ei onneksi ole vielä pelattu. Kunhan tuore kohu vähitellen laantuu, harmaan sävyt alkavat erottua. Itse asiassa muutos saikin vain kaivattua lisävauhtia.
Toivoa sopii, että pääosin valmennuksen tulosvastuullisuutta koskeva keskustelu laajenee keskusteluksi valmennuksen kehittämisestä – ja sen myötä keskusteluksi valmentajakoulutuksesta.
Perinteinen suomalainen valmentajakoulutus on ollut lähinnä fysiologis-biomekanistista ja palloilun puolella teknis-taktista. Koripallon kielellä puhutaan ”X ja O” -valmennuksesta.
Sanonta kuuluu, että Jyväskylän yliopistossa on Suomen valmentajakentälle tuotettu biomekaanikkoja, joista muutamalla on myös koetun elämän kautta syntynyt käytännön pedagogin pätevyys. Tämä koulutusmalli on johtanut siihen, että valmentajakoulukunnan urheilijakuva on mekaaninen: urheilija on kone, jota valmentajat virittävät huippukuntoon parhaan fysiologian tuntemuksen mukaan.
Tämä valmennus sopi aikanaan parhaiten sellaiseen urheiluun, jossa urheilusuoritus perustuu ihmiskehon suorituskyvyn maksimointiin. Se on usein myös sidoksissa siihen, että urheilijan potentiaalinen huippuikä koittaa varhain. ”Kovan linjan suorituskulttuuria”, kuten Salonen luonnehti. Mutta kuinka moni tietää, että palloilulajeissa tätä koulukuntaa on vuosikaudet haastanut kilpaileva koulukunta?
Rautanyrkit ja kovanaamat eivät kuunnelleet
Mormonilähetyssaarnaajana Suomeen tullut Robert Petersen opetti jo 1900-luvun puolivälin jälkeen, kuinka menestys palloilussa on riippuvainen ihmisten välisestä koheesiosta, näennäisesti yhteen sovittamattomien yksilöiden summasta. Kymmenen huippuunsa viritettyä yksilöä eivät pärjää yhtä hyvin yhdessä kuin pykälää vaatimattomammistakin yksilöistä koottu ehjä ja yhtenäinen joukkue.
Tai kuten Alpo Suhonen tuoreessa Forssan Lehden kolumnissaan kirjoitti: ”Urheiluvalmennuksen keskeinen tulevaisuuden kehityssuunta on nuoren ihmisen ymmärrys, ihmisenä olemisen ymmärrys, ihmiskäsitys.”
Suhonen oli ensimmäisiä suomalaisvalmentajia, jotka saivat tilaisuuden kuunnella Peterseniä ja ammentaa hänen opistaan aineksia omaan valmennusfilosofiaansa. Niin onnekas sain itsekin olla nuorena miehenä, että minulle tarjoutui mahdollisuus kuulla lukemattomia kertoja Petterin ”höpötyksiä”, kuten Petersen niitä itse nimitti.
Suhonen alkoi haastaa silloisen huippu-urheilun käskytysvalmennusta jo 1980-luvulla. Sen sijaan että valmentajapiirit olisivat kuunnelleet häntä, tuon ajan rautanyrkit ja kovanaamat sulkivat Suhosen suomalaisesta urheiluyhteisöstä.
Vuonna 1995 tohtori Jyri Puhakainen yritti tuoda pehmeitä arvoja suorituskeskeiseen suomalaiseen valmennukseen kirjallaan Kohti ihmisen valmennusta, jonka turvin hän yritti ujuttaa termin ”ihmiskäsitys” toimialan sanastoon. Urheilumogulit haukkuivat Puhakaista kommunistiksi ja kyseenalaistivat välittääkö hän urheilusta lainkaan.
Sanottakoon tässä, että jos ihmiskäsityksen moninaisuuden vaaliminen ja kommunismi liittyvät jotenkin toisiinsa, ei kai minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin asemoitua käsi sydämellä punalipun eteen laulamaan Internationaalia.
Välittämistä ja toisen ihmisen syvää kunnioittamista
Muodostelmaluisteluvalmentajan ympärillä nyt vellova kohu kertoo, että aika on ehkä viimeinkin muuttumassa myös suomalaisessa urheilussa. Se myös paljastaa, kuinka kapealla pohjalla me valmentajat (myös) Suomessa joskus olemme operoineet.
Petersen ja Suhonen olivat kaikkea muuta kuin lepsuja, tuulen taivuteltavissa olevia valmentajia. Heidän vahvuutensa oli avarakatseisuus. Kumpikin tutustui pelaajiinsa yksilöinä. Petteri ja Ape eivät kokeneet operoivansa suurta tehdaskonetta vaan maalaavansa taulua – jokaisella nyanssilla ja värisävyllä on perusteltu merkitys.
Heille vaatimustason nosto ei merkinnyt naama punaisena huutamista ja juoksutusta, vaan sitä, että he välittivät pelaajistaan niin paljon, että näkivät asiakseen tutustua heihin perinpohjaisesti, auttaa heitä nousemaan yksilölliseen parhaaseensa. Tässä ihmisläheisessä koulukunnassa vaaditaan lopulta aivan toisenlaista paneutumista valmennuksen prosessiin kuin mekaaniseen suorittamiseen perustuvassa koulukunnassa.
Ihmisen valmentamisen koulukunnassa vaatiminen on lopulta välittämistä ja toisen ihmisen syvää kunnioittamista. ”Hei, mä näen, että sussa on enemmän kuin mitä sä annat, millä keinoin voin auttaa sua saavuttamaan maksimisi?”
Sohaisin ampiaispesää muutettuani yhdeksän vuoden jälkeen Saksasta Suomeen vuonna 2006, kun kysyin, miksi emme Suomessa kunnioita kilpailua – urheileminen kun kuitenkin perustuu siihen, että jokainen tavoittelee parastaan. Kysyin myös, kestääkö pohjoismainen ihmiskäsitys kansainvälisen huippu-urheilun vaatimuksia. Sanani ymmärrettiin poikkeuksetta väärin. Minun nähtiin edustavan DDR-tyyppistä käskytysvalmentajien koulukuntaa. Päinvastoin; olin jo tuolloin sitä mieltä, että kyllä kestää, mutta asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Niin management by perkele kuin tärkeintä on osallistuminen ovat ääripäitä ja sellaisinaan kelvottomina.
Valmentaja ei tee ihmetekoja
Ehkä nyt, 2020-luvulla, sekä valmennuspiirit että urheiluväki ovat valmiita ymmärtämään, että pehmeä valmennus on nimenomaan kovaa valmennusta, ja että viime kädessä mikä tahansa valmennus kumpuaa ihmiskäsityksestä. Siitä, mitä me ajattelemme ihmisenä olemisesta.
Vuosien saatossa olen yrittänyt määritellä valmennusta yksiselitteisesti. Kokemukseni mukaan siihen liittyviä osa-alueita ovat ainakin ohjaaminen, innostaminen, välittäminen, rakastaminen, huolehtiminen, korjaaminen, kieltäminen, tunteiden näyttäminen, kannustaminen, mahdollistaminen… Lista on päättymätön.
Mutta enemmän kuin koskaan, valmennuksessa on juuri nyt kyse tutkimisen ja oppimisen motiivin synnyttämisestä, mielikuvia hyödyntäen. Tieto on olemassa, ja valmentajan tehtävä on auttaa urheilijayksilö kasvamaan täyteen potentiaaliinsa, omaan ainutlaatuiseen persoonaansa. Tämä ei tarkoita anarkiaa, sillä tekeminen pohjautuu perusfaktoihin – kuten siihen, että vasaraa ei pidetä kiinni päästä vaan varresta.
Valmentajan tärkein tieto onkin, että hän ei lopulta tiedä. Ennemminkin hän on kuin suodatin, joka kokeilee ja määrittelee, mikä osa informaatiotulvasta on syytä ottaa milloinkin hyötykäyttöön. Valmentaja on mestariräätäli, joka mielikuvituksen, tietotaitonsa ja persoonansa turvin ompelee valmennuksen osa-alueet eheästi yhteen.
Egyptin faaraoiden ihmetekoja keneltäkään valmentajalta ei ole syytä odottaa. Ei fanin, ei sponsorien, ei median, ei vanhempien. Ja jos jostain löytyy vielä valmentaja, joka vaatii itselleen faaraon valtaistuinta, on hänelle syytä osoittaa tie lähimpään museoon muun egyptologisen aarteiston keskelle, vitriinin sisään.
Henrik Dettmann on Susijengin päävalmentaja ja Radio Suomessa kuultavan Urheiluhullut-ohjelman vakiovieras. Kuuntele Urheiluhullut Yle Areenasta.
Lue myös:
Henrik Dettmannin kolumni: Heittäkää roskiin lööpit miljoonista, misseistä ja Maserateista!